1 Luku
Suuren basaarialueen jossain keskivaiheilla näkyi pienen lyhdyn valonkajo. Valo oli jotenkin erilainen, se näytti kuin olisi pyrkinyt ulos kuvustaan. Poukkoili ylhäältä alas, sivulta sivulle. Jokin siinä veti puoleensa. Kulkiessani kohti valoa huomasin, ettei askeleeni tavoittanut sitä, vaikka juuri äsken se oli paikallaan yhden tolpan kohdalla. Nopeutin askeleitani, melkein jo juoksin.
Basaaria suojaavat kankaat antoivat valolle oman tunnelman luoden sen liikkeistä varjoja reunustavien rakennusten seiniin. Lopulta valo pysähtyi erään rakennuksen kulmaukseen. Se oli jotenkin erilainen kuin kaikki muuta rakennukset. Sillä oli jonkinlainen energia, joka veti puoleensa.
Paikalle saavuttuani valtasi minut outo jännityksen sekainen tunne. Suuren pesemättömän ikkunan yläreunasta sai sen verran tekstistä selvää, jossa luki antikvariaatti. Ikkunan vieressä oli ovi, joka hädin tuskin pysyi saranoissaan kiinni. Valo ei ollut enää lyhdyssä vaan luikahti oven raosta sisälle kutsuen minua perässään. Kosketin ovea aukaistakseni sen mutta, samalla olinkin jo kaupassa sisällä. Seisoin pienessä tuulikaapissa. Sisällä ilma oli tunkkaista, siihen sekoittui vanhan paperin, nahkan ja piipun tuoksut. Jostain vieno tuulenvire teki viheltävää ääntään tunkeutuessa rakennuksen huonokuntoisten ikkunoiden raoista sisään.
Valo kutsui minua peremmällä. Tuntui kuin se olisi taas ollut jossain kauempana, vaikka tuulikaapin hämärässä näytti, ettei huone olisi kovinkaan suuri. Astuin askeleen, toisen. Lattialankut narisivat jalkojeni alla.
Tila muuttui suureksi halliksi. Reunoilla kiersi suuria kirjahyllyjä ainakin kahdessa, jos ei kolmessakin kerroksessa. En erottanut katon ääriviivoja siinä valossa.
Mahassa kouraisi jännityksen tunne. Liikuin kuin leijuen eteenpäin. Mitä pidemmälle menin, tunsin, kuinka muu basaarin melu hävisi. Pienen hiljaisen hetken jälkeen kuulin kuiskintaa. Se lisääntyi. Se oli puheen sorinaa mutten saanut siitä mitään selvää. Sitä tuli koko ajan lisää, joka sekoittui keskenään sekavaksi.
Saavuin suurien liikuteltavien portaiden luokse. Sellaisten, joiden kautta pääsi hakemaan kirjoja ylemmiltä tasoilta. Aloin kiipeämään valon- perässä. Nyt se ei enää pyrkinyt loittonemaan minusta vaan näytti minulle tietä. Olin kiivennyt muutaman kymmentä rappusta, kun eteeni aukesi näkymä suurista pariovista, jotka olivat auki. Kauempana sisältä erotin takkatulen loimun, johon minua opastanut valo oli palannut. Piipun tuoksu voimistui, siihen sekoittui vahvan teen tuoksu. Jostain takan suunnalta kuului kissan tyytyväinen kehräys. Paikassa erottui nyt paremmin suure mahonkiset kirjahyllyt, suuret vihreät plyyssituolit, jotka olivat nähneet jo parhaat päivänsä.
Yksi tietty hyllykkö oikealla puolella veti minua puoleensa, lähdin kulkemaan sitä kohti. Lähemmäksi päästyäni alkoi hyllyn kirjat ikään kuin elämään. Kilpailemaan keskenään minun huomiostani. Kirjat olivat toinen toistaan eläväisempiä, niistä loisti hienoja hieroglyfejä, kultaisia kirjaimia koristeellisia kuvituksia eri väreissä. En saanut kirjoituksista selvää. Silti yksi kirja kaikkien joukosta valtasi mieleni ja sai minut ottamaan sen käteeni. Kirjaimet olivat vanhaa hieroglyfiä. Sanat aukesivat minulle, siinä luki: Les Niserables.
”eihän tuo tarkoita mitään, tuumin”
Kirja oli suuri, jouduin kannattelemaan sitä kaksin käsin. Huomasin takan lähellä pöydän. Vein kirjan pöydälle. Takan loisteessa saatoin nähdä kirjasta enemmän. Se kehotti minua aukaisemaan sen. Mutta kirjassa oli kaksi selkämystä, sekoittuneena uuteen ja vanhaan selkämykseen. Pyörittelin kirjaa jokaiselta kantilta, ihmetellen kuinka sitä lukisin.
Ravistelin kirjaa, jolloin kirjan sivut putosivat esiin päistä nidottuina kansien välistä lattialle. Sivut alkoivat muuttamaan muotoaan. Ne näyttivät nestekide näytöiltä. Teksti oli vihreää, millaista se oli ollut vanhoissa tietokone näytöissä. Yhdessä ruudussa näkyi painotalon nimi: fiktiofabrika. Saate sanoina: papyrus.
Tarkoittiko se samaa kuin muinaiset ihmiset piti paperin rullalla?
2 Luku
Yhden suuren plyysisen nojatuolin selkämyksen takaa nousi piipun savu, mutta en nähnyt kuka siellä oli. Eikä hän halunnut esittäytyä. Tai ei ainakaan siltä vaikuttanut. Tuolin takaa kuului rykäisy, kuin nyt tupakoivan ihmisen keuhkoista yleensä kuuluu.
Käteni alkoivat kihelmöidä. Siirsin katseeni kirjaan mutta se oli poissa. Hätkähdin, katseeni alkoi kiertämään, en ollut enää samassa huoneessa. Olin päätynyt kirjan sisälle. Oikealla sekä vasemmalla puolella oli vain kirjan selkämykset. Tunsin katsovani itseä ulkopuolisena.
Takaa alkoi viuhua kirjoja ylitseni. Kirjat muodostivat pinoja. Selkämysten tekstit muodostivat sanoja ylhäältä alaspäin lukien, vaatimuksena seuraamaan. Vilkaisin taakseni näin oman kehon kirjan ulkopuolella, se oli täysin ilmeetön.
Tilassa oli kirjahyllyjä monissa kerroksissa täysin epäjärjestyksessä. Leijuin kirjojen perässä. Paikka tuntui loputtomalta. Korviin alkoi kuulua mekaanista ääntä. Se voimistui entisestään. Kirjat hiljensivät vauhtia. Eteeni avautui suuri painokone. Se ei ollut aivan tavallinen painokone, joita olin nähnyt lehtien kustantamoissa. Paperi liikkui vinhaa vauhtia mutta, sitä ei ohjannut mikään. Siinä ei ollut rullia, jonka kautta paperi kiertäisi. Myös mustesäiliöt puuttuivat. Kuului samaa puheensorinaa minkä kuulin tullessani antikvariaattiin sisälle. Puhe hiljeni koneen toisessa päässä, josta paperi tuli ulos valmiiksi tekstitettynä.
Haistoin tutun piipun tuoksu. Jostain koneen toiselta puolen kuului äkäistä kiroilua, ääni siirtyi kohti koneen loppupäätä.
Jännittyneenä lähdin samaan suuntaan. Jokin tarkoitushan tällä oli oltava, halusin vastauksia.
Painokoneen päädyssä kirjoitettu paperi leijui leikkuriin. Leikkurin toisella puolella oli sidontakone, joka teki kahden selkämyksen kirjoja.
Huomaamatta koneen toiselta puolelta eteeni ilmestyi ”hahmo”. Se ei ollut ihminen mutta, ei se ollut robottikaan. ”Hahmo” jatkoi matkaa minua kohti. Se meni suoraa minun läpi. Vatsassa tuntui kuin olisin pudonnut pilvenpiirtäjän katolta. Hetken kiepuin suuntaan, jos toiseen kuin karusellissa. Sain otteen jostain koneen kulmasta saaden pyörimisen loppumaan.
Käännyin ”hahmon” suuntaan. Se ei enää ollut hahmo, se olin minä.
”mutta miten, ei tämä voi olla mahdollista”.
Ajatukset myllersivät, päässä tuntui kuin olisin tukehtumassa. En saanut henkeä. Huomasin ettei minun edes tarvinnut hengittää.
Seinältä pilkisti peilin kulma, joka oli peitetty jollain rievulla.
Menin repimään rievun pois. Kauhukseni huomasin olevani se hahmo, joka juuri äsken käveli minun lävitseni. Mutta oma tietoisuuteni jäi tähän hahmoon.
3 Luku
Peilistä heijastuva kuva kiehtoi ja pelotti minua yhtä aikaa. Silmäni tapasivat omat, laajenevat pupillini, minua kylmäsi, normaali tilanteessa sydämeni olisi hakannut tietään rinnasta ulos, mutta nyt sekään ei tuntenut mitään. Olin jäänyt tähän outoon tilaan, joka ei kuulunut maailmaan, johon olin tottunut. Hahmon lisäksi olin kuitenkin tuntenut myös sen kylmän läsnäolon ympärilläni, joka tuntui vetävän minut syvemmälle häilyvään tilaan.
”Onko tämä unta?” kysyin hiljaa itseltäni. Ääni, joka tuli huuliltani, oli vieras. Se tuntui tulevan jostain kaukaa, kuin kaiku, joka ei koskaan palannut.
Käännyin pois peilistä. Halusin löytää jotain muuta, ymmärtää, miksi olin tässä. Huone oli vaalea, tuoksui musteelta. Paperikone tulosti tekstitettyä paperi, josta en ottanut mitään selvää. Seinät näyttivät pulppuavan outoa energiaa, kuin olisin astunut toiseen ulottuvuuteen. Jokainen askel toi mukanaan uuden tunteen; pelko, hämmentyneisyys ja samalla outo rauha.
Yritin keskittyä, mutta ajatukseni takertuivat yhä hetkeen, jolloin olin kohdannut itseni. Mikä oli tämä toinen minä? Mikä voima oli aiheuttanut tämän mullistuksen? Katselin ympärilleni epätoivon vallassa, mutta huomasin yhtäkkiä, että huoneen nurkassa pilkisti laatikoiden takaa hyvin hämärä varjoinen kohta, joka kutsui minua kuin salaperäinen portti. Se saattoi olla avain, joka vapauttaisi minut tästä omituisesta tilasta.
Astuin kohti ovea, ”Mitä jos tämä on kaikki vain mieleni harhoja?” mietin, mutta jokin sisälläni kuiskasi, että minun oli pakko avata se. Olin valmis kohtaamaan totuuden, olipa se mikä tahansa. Avaaminen tuntui kauhun sekaiselta jännitykseltä ja pelolta.
Käänsin kahvaa, joka samalla aukaisi silmäni. Hetken kirkkaus sattui silmiin. Huomasin vierelläni valkoisiin pukeutuneet 2 ihmistä. Tunsin heidät, he olivat mielisairaalan henkilökuntaa. Toinen avasi siteitäni, samalla toinen laittoi jotain ainetta telineessä olevaan tippa pussiin.
– Kuinka voitte herran Gunstaad, kysyi hoitaja, ja jatkoi.
– Teillä oli eilen hieman lennokas trippi, joten jouduimme laittamaan teidät lepositeisiin ja lääke tippaan. Uusien lääkkeiden vaikutus oli väärin arvioitu.
– Lääkäri tulee tapaamaan teitä tässä aamupäivän aikana. Koittakaa levätä.
Loppu